”Lopeta toi sun paska blogis, Sä et tuu onnistumaan, Haista paska läski” – Bloggaajan elämää

Hellureissan murmelit,

Mä en tiedä tulenko koskaan julkaisemaan tätä, mutta koska kirjoittaminen on aina auttanut mua selventämään päätäni, niin annan sormieni liitää näppäimistöllä ja katsotaan lopuksi painanko julkaise nappulaa, vaiko en. Tätä lukiessa tiedät kumpaan päädyin.

Huom! Tämä alla oleva teksti on mun mielipiteeni, mun tuntemuksia tästä kaikesta mitä olen vuosien aikana saanut kokea. En syytä ketään, mutta totean että kaikilla on vaikutuksensa ja sen varmasti jokainen aikuinen tietää ilman sanomistakin. Oon aina ollut tämmöinen etten ole hiljaa, vaan kerron miten asiat on. Miltä musta tuntuu. Ehkä se saa porukan miettimään. 

Siitä on muutama päivä aikaa, kun ilmoitin että remppapostaukset loppuu, koska mulla ei ole motivaatiota eikä kunnollista annettavaa aiheesta teille. Tai näin mä sen lopultakin koin, kun kokoajan sain kuulla, ettei mikään ollut hyvä. Vuositolkulla kun sitä valitusta kuunteli, niin nyt mun on nostettava kädet pystyyn, tehdä tästä loppu että mä voin hyvin. Mun pitää valita oma hyvinvointi tai remppapostaukset ja vastaus on tietenkin oma hyvinvointini. Mua verrattiin tosi paljon toisiin laihduttajiin, että olisi pitänyt onnistua laihduttamaan X määrä samassa ajassa kuin tuo toinenkin. Olen myös miettinyt olisiko kaikki hyväksyttävämpää, jos olisin valittanut enemmän, hyppinyt seinille kun tehnyt mieli leipää tai mitä milloinkin mun olisi pitänyt jättää syömättä. 

Mulla on hyvänä tukena oma perhe ja ystävät, sekä tietenkin Ringa. Harmittaakin kun annoin kaiken lipsua ja tuntuu siltä, kuin olisin pettänyt kaikki. Kaksi vuotta meni oikein hyvin ja sitten se lähti – pikkuhiljaa. Korjausliikkeitä tuli tehtyä, mutta seuraavassa hetkessä mentiin taas liusuun. Tuntui etten saanut enää mistään hyvästä kiinni. Selvennykseksi vielä monille teille, etten ole siis ollut pariin vuoteen Ringan antamalla ruokavaliolla. En siis ainakaan kunnolla. Hyvinä päivinä mä pystyn menemään siinä 1800kcal päiväkalorilla ja makroja seuraamalla, mutta niinä huonoina, joita on aivan liian monta, en ole vain välittänyt kaloreista sun muista tuon taivaallista. Hassuinta tässä on, että syön siis samoja ruokia kuin aiemminkin, mutta aivan liian paljon. Mun ei siis tarvitsisi tehdä mitään muuta, kuin vähentää sitä määrää. Lisäksi myös herkkuja tulee otettua. Ringan ruokavalio ja apu siis toimii, jos itsellä on kaikki hyvin. Mulla ei selkeästikään ole ollut kaikki hyvin, joten se ei mulle nyt toimikaan. Työstän asioita joka päivä, että vielä jossain vaiheessa se taas toimii. Aloitan yhtenä päivänä, vain epäonnistuakseni toisena, mutta ainakin mä yritän. Mulla on edelleen Ringa apuna ja tukena, ja tuosta olenkin todella kiitollinen, että epäonnistumisesta huolimatta, hän tukee ja sanoo että tulen onnistumaan. Moni muu olisi varmaan jo dumpannut mut, mutta ei Ringa, eikä mun läheiset. Ja tämä antaa mulle uskoa jatkaa, että vielä mä tuun olemaan kevyempi ja hyvinvoivampi.  

Muistan parin vuoden takaa monen monta kommenttia, missä sanottiin etten ole laihtunut, vaikka sulatettuna oli jo monia kymmeniä kiloja ja kuvia katsomallakin sen näki. Ja nyt kun on lihottu, niin nämä samat ihmiset voivottelevat miten näytinkään hoikemmalta silloin vuosia sitten. Olen tätä naureskellut miten ristiriitaista tästä kommentointi on – ensin en ollut hoikistunut ja nyt yhtäkkiä olinkin. Vuosia sitten syy tähän hoikistumiseen selitettiin photoshopilla, että olin vain muutamalla klikkauksella saanut itseni hoikemman näköiseksi. Saan kuulemma edelleen näitä kommentteja missä mua väitetään valehtelijaksi, koska photoshoppaan itseni hoikemmaksi, vaikka mitään tällaista en ole koskaan tehnyt. Tästä pääsemmekin sopivasti tähän miten kaikki mun tekemät asiat on aina väärin. Siis aivan kaikki. Kaikista absurdein näistä oli se, että kissani olivat väärän värisiä. 

Oon edelleen saanut kuulla, etten ole hyvä, etten ole arvokas sellaisena kuin olen. Rempankin kanssa olen kuulemma epäonnistunut, koska en suostu tekemään sitä veren maku suussa. No eihän tässä kovin hyvin olekaan onnistuttu, mutta epäonnistunut on sitten vasta kun kokonaan luovuttaa. Oma vikahan se on, kun antoi kaiken luisua alas, mutta kyllä siihen vaikutti moni muukin asia. Ne monet vähättelyt ja epäonnistumista toivovat viestit eivät helpottaneet oloa, mikä oli todella outoa kun aiemmin olivat valittaneet kun lihava ei tehnyt mitään ja kun teki, niin sekään ollut hyvin. Ei sitä kestä vuosi tolkulla kuulla ikäviä, lannistavia sanoja. Itse myönnän virheeni ja ongelmani – olisi kiva että eräät toisetkin myöntäisivät sen, eivätkä esittäisi muuta. Olenhan kuitenkin tunteva ihminen, mullakin on se muki joka ennemmin ja myöhemmin täyttyy. Mun tekemiset ei ole koskaan hyvin ja aina löytyi se valittamisen aihe. En kirjoittanut remppapostauksia lukijoiden takia, mutta tykkäsin jakaa niitä, koska ajattelin niistä voisi olla tsemppiä jollekin toiselle. Nyt ei huvita kirjoittaa mitään mahdollisesta matkasta, haparoivista askelista ja ongelmia, avata tätä herkkää ja ruvella olevaa sielua teille kaikille, vaikka siitä voisi olla hyvää jollekin toiselle, mutta koska tiedän että valitettavan osa teistä haluaa vain repiä sen orastavan sielun pieniksi päreiksi. Ihan kuin ei haluttaisi mun onnistuvan, tai kenenkään muun. 

On siis äärimmäisen vaikea pitää remppapostauksia kun kokoajan tein kaiken väärin. Onneksi sain myös ihanaa tukeakin teiltä seuraajiltani, kiitoksia siitä. Se on jännä miten tietyt kommentoijat eivät ota omista sanoistaan vastuuta, vaan se on aina minun vikani. Eihän se tietenkään anonyymien syy ole, että ruokaa suuhun lappaan, eli oma vika se tietenkin on, mutta annan pienen osavastuun kyllä anonyymeille. Jos aina suoltaa sitä kakkaa, mitä itsekin oon vuositolkulla saanut kokea, niin ihmekös se on että sen ihmisen, bloggaajan, voimavarat ratkeaa. Mä oon kuitenkin ihminen ja vielä tunteva sellainen ja mullakin on rajani. Oon tunnistanut muutamat kommentoijat ja tiedän, että he eivät mitään muuta haluakaan kuin pahaa. Etten onnistuisi. Jos kerran mun pitää olla rehellinen, niin kyllä sitä rehellisyyttä toivoisi myös näille muutamille muillekin. Miettisivät että mistä tämmöinen toisten alasajaminen johtuu, miksi pitää aina valittaa jne. Syitä siihenkin on, miksi on niin kiukkuinen että se pitää purkaa toisiin. 

Mä siis tiedän muutamien anonyymien henkilöllisyydet, heidän jotka Kaksplussan ja Vauvan keskustelupalstoillakin kirjoittelevat. Ikäjakauma menee 35-60 välillä. Yleisesti ottaen blogini, jonka pitäisi tuoda hyvää mieltä, aiheuttaakin muutamalle ärsytystä. Niin suurta ärsytystä, että musta on vuodesta 2012 lähtien kirjoitettu vaikka mitä. Olen trokannut festarilippuja, myynyt laukkuja mutta koskaan lähettänyt niitä laukkuja, ollut raskaana miljoona kertaa, hakannut jotain mummoa, eronnut varmaan sen pari miljoonaa kertaa. Puhumattakaan mitä kaikki ystäväni ovat joutuneet kestämään, kun ystävyydestä ei olla tykätty. Mua on vaadittu lopettamaan blogi, koska ärsytän, eikä vaihtoehtona ollut että kyseinen ärsyyntyjä olisi vain lopettanut seuraamisen. Olen kokenut aiemmassa kodissani vainoamista, jonka takia en uskalla kuvata nykyisen kodin lähettyvillä. Vainoamiseen kuului kokoaikainen seuraaminen ja sen raportointi keskusteluapalstoille. Postit ja roskat pengottiin, kukkaruukkua liikuteltiin, ikkunoista kurkittiin, jne. Kaikenlaista siis oli ja tässä vain muutama niistä. Ihmekkös se siis, ettei blogiin enää uskalla kertoa asioista vaan pitää se aika pinnallisena. 

Tämä olen minä tänään, tai siis muutama viikko sitten, mutta tänään kuitenkin. Kyllä, olen lihonnut siitä mihin parhaimmillani pääsin, mutta olen myös laihtunut sekä lihonnut takaisin. Välillä olen pitänyt taukoa ja yrittänyt uudella tarmolla. Mä oon iloinen elämästä ja kaikesta, blogista ja vlogistakin, mutta kun mun pitäisi alkaa kirjottamaan rempan kuulumisia multa ei tule mitään. Tiedän siihen syynkin. Olen saanutkin neuvon jättämään nämä päivitykset blogista ja se on tosiaan viisain ratkaisu, ihan oman hyvinvoinnin takia. Mä raapustelen asioita ihan itselleni ylös ja käyn asioita läpi (näitä en onneksi yksin). Eli elämäntaparemonttini ei lopu, vaikka postaukset aiheesta loppuukin. En silti tiedä onko tämä täysin the end, vai kerronko joskus, jossain lauseessa, mitä mulle sen kanssa kuuluu, vai huomaatteko kuvissa. No ehkä jotkut huomaa ja jotkut ei. Mutta tietäkää tämä – Pipsa ei luovuta. Ikinä. Eikä blogi lopu vaikka jotain ärsyttääkin – tässä tapauksessa kannattaa vain olla klikkaamatta tähän blogiin. Mie aion olla ääni kiusatuille, etteivät ikinä enää ole hiljaa. Mie aion myös olla hyvänmielentuojana, iloisena ilopillerinä ja rohkaisen kaikkia muita olemaan oma itsensä ja nauttimaan elämästä välittämättä muiden mielipiteistä miten pukeutua tai uskaltaako edes olla. Ihan vaan siks, koska me kaikki ollaan arvokkaita sellaisina kuin olemme eikä siihen oo muilla mitään valittamista. 

Ps. Otan kommentit tästä pois käytöstä, koska tämä on nyt mun näkökantani asioista. Jos joku haluaa keskustella, niin voitte vapaasti tehdä niin tuolla blogin FB-sivulla, tämän postauksen kommenttikentässä. En kaipaa tsemppejä, enkä valituksia. Mä toivon että siellä nettipalstoilla, missä mun elämästäni keskustellaan, vääristellään asioita, keksitään valheita ja miten kaikki on aina väärin tehty, että miettisitte hetken niitä kirjoituksianne. Jos aidosti haluatte tukea mua, tai olette huolissanne, niin tekisitte sen toisella tavalla. Jos siis aidosti olette sitä mitä sanottekin.