Liikunnan ilolla, ei väkipakolla

Kävin tuossa hetki sitten, pitkästä aikaa pikkukäppäilyllä Uniluodossa, joka on pienen pieni kaupunginosa Porissa merenäärellä. Oon aina tykännyt kävellä tuolla ja ihastella siellä olevia puutaloja. Pohdiskellut millaista olisi siellä olisi asua kun myrskytuuli ulvoo mereltä ja pakkasukko heittää kovia pakkaslukemia.

Kävely on liikuntamuodoista yksi mun lemppareista ja tykkään tehdä eripituisia lenkkejä, joskus lyhyempiä ja välillä taas pidempiä. En koskaan kävele samassa paikassa montaa kertaa peräkkäin, vaan piristän lenkkejäni vaihtelemalla paikkoja missä käyn. Näin ei tule kyllästymistä. En ota mitään stressiä kävelyitteni kanssa, mikä tarkoittaa sitä etten mittaa askaleitani, en tuijota että tietty määrä kilometrejä tulee täyteen tai mitään muutakaan. Mä vain kävelen ja nautin siitä hetkestä. Olen saanut tästä joskus vuosia sitten kuulla, että mun pitäisi ehdottomasti seurata kaikkia mahdollisia lukuja, ihan sykkeestä alkaen. Ja että väärin teen kun en tällaista seurantaa halua toteuttaa. Joskus jotain noita seurasinkin, mutta vain todetakseni ettei se toimi mulla.

Mä tykkään liikkua liikkumisen ilosta, katsella ympärilleni ja nauttia. Ja valokuvaaja kun olen, niin napsia siinä välillä kuviakin. *naurahtaa* En pidä liikkumisesta jos siitä pitää tehdä kauhea suorittaminen, koska omasta kokemuksesta se pilaa sen liikunnan ilon. Että pitäisi mennä pakolla eteenpäin, hammasta purren. Ja itse haluan liikkua niin, että siitä jää hyvä fiilis – että jatkossakin sinne ulos lähtee hyvin mielin. Jokainen liikkukoon sillä tavalla mistä tykkää ja just niin kuin on itselle hyvä. Oli se sitten kerran viikossa taikka joka päivä, 100m tai 10km. Liikkumisessa ei ole oikeaa tai väärää. Paitsi jos alkaa liiaksi kuuntelemaan muiden neuvoja. Suosittelen kuuntelemaan omia tuntemuksia liikkumisen saralla.